Lilja-yksisarvinen ja sateenkaaren salaisuus
Olipa kerran kaukana pilvien takana paikka, jota kutsuttiin Sateenkaarimaaksi.
Siellä aurinko paistoi melkein aina, ja sateenkaaret kaartelivat taivaalla kuin silkkiset nauhat.
Maassa kasvoi karkkikukkia, purot solisivat kuin naurua, ja ilmassa tuoksui aina vähän vaniljalta ja metsämansikoilta.
Sateenkaarimaassa asui pieni yksisarvinen nimeltä Lilja.
Lilja oli valkoinen kuin pilvenpehmeä vaahto, ja sen harja hohti kaikissa sateenkaaren väreissä.
Mutta Liljalla oli yksi pieni murhe:
se ei osannut taikoa omaa sateenkaartaan.
Kaikki muut yksisarviset osasivat sen.
Aamuisin ne juoksivat niityllä ja taikoivat taivaalle kauniita kaaria, jotka säihkyivät punaisina, sinisinä ja kultaisina.
Lilja yritti joka päivä, mutta sen taikasarvesta tuli vain pieni “plöp” ja vähän kimalluspölyä, joka jäi sen nenänpäähän kutittamaan.
“Ehkä en vain ole tarpeeksi taianomainen,” Lilja huokaisi ystävälleen, pikkuperhonen Tirralle.
Tirra lehahti Liljan turvalle ja sanoi lempeästi:
“Ehkä sateenkaari tarvitsee enemmän kuin pelkkää taikaa. Ehkä se tarvitsee sydämen värejä!”
Lilja kallisti päätään. “Sydämen värejä?”
Tirra nyökkäsi. “Punainen on rohkeutta, oranssi iloa, keltainen ystävyyttä, vihreä rauhaa, sininen unelmia ja violetti rakkautta. Ehkä sinun pitää löytää ne ensin.”
Lilja päätti lähteä etsimään noita värejä.
Ensimmäisenä se löysi punaisen.
Metsän laidalla pikku pupu oli jäänyt jumiin marjapensaan väliin.
Lilja tunsi pientä jännitystä, mutta rohkaisi mielensä ja auttoi pupun irti.
“Kiitos!” huudahti pupu ja antoi Liljalle pienen punaisen vadelman.
Se hohti rohkeuden väriä.
Seuraavaksi Lilja löysi oranssin.
Niityllä tanssi joukko kultakukkia, mutta yksi niistä oli surullinen, koska ei osannut keinua tuulessa yhtä kauniisti kuin muut.
Lilja alkoi tanssia sen vierellä, hassusti ja iloisesti, ja pian kukka nauroi ja heilui mukana.
Koko niitty loisti oranssia iloa.
Keltainen löytyi, kun Lilja auttoi eksyneen mehiläisen takaisin pesälleen.
Mehiläinen pörräsi kiitokseksi Liljan ympärillä ja jätti sen turkkiin pienen keltaisen siitepölyn pilven – ystävyyden värin.
Vihreän Lilja löysi metsästä, missä vanha sammakkokuningas yritti saada lampensa pintaa sileäksi.
Lilja kumartui ja puhalsi vedenpintaan niin, että tuuli tyyntyi.
“Kiitos, nuori ystävä,” sammakko sanoi, “nyt vesi on rauhallinen, kuten sinäkin olet.”
Rauhan väri hohti vihreänä Liljan ympärillä.
Sininen löytyi taivaalta.
Kun ilta alkoi laskeutua, Lilja katsoi ylös ja näki pilven, joka itki sadetta.
Lilja lauloi sille hiljaisen laulun unelmista ja sateesta, ja pian pilvi hymyili ja muuttui siniseksi unipilveksi.
Vain violetti puuttui.
Lilja mietti pitkään, mistä rakkausväri voisi löytyä.
Hän palasi kotiin väsyneenä, ja siellä odotti Tirra-perhonen.
Se lehahti Liljan turvalle ja sanoi:
“Olet ollut poissa koko päivän. Olin jo huolissani!”
Lilja hymyili.
Silloin sen sydämessä lämpeni jotain pehmeää ja violettia.
Rakkaus ei ollutkaan piilossa — se oli aina ollut siinä, missä ystävyys ja huolenpito asuivat.
Yhtäkkiä Liljan sarvi alkoi hohtaa kaikissa väreissä.
Rohkeus, ilo, ystävyys, rauha, unelmat ja rakkaus yhdistyivät yhdeksi valoksi.
Valo levisi taivaalle ja muodosti suuren, loistavan sateenkaaren, kauniimman kuin yksikään ennen sitä.
Kaikki Sateenkaarimaan eläimet pysähtyivät katsomaan.
“Katso, Liljan sateenkaari!” ne huusivat.
Ja Lilja nauroi ilosta, Tirra tanssi sen ympärillä, ja koko maa tuoksui siltä kuin kesäsade ja mansikat olisivat halanneet toisiaan.
Siitä päivästä lähtien Lilja ei enää yrittänyt taikoa vain taian vuoksi.
Se tiesi, että todellinen taika asui sen sydämessä — ja jokaisessa ystävällisessä teossa.
Ja kun ilta tuli ja tähdet syttyivät, Lilja käpertyi kukkaketoonsa ja kuiskasi:
“Hyvää yötä, sateenkaaret. Hyvää yötä, maailma.”
Ja sateenkaari taivaalla säteili vielä hetken, aivan kuin olisi sanonut:
“Hyvää yötä, Lilja.”
