Hilen ja Valen uniseikkailu
Oli ilta suuressa, rauhallisessa metsässä.
Metsän keskellä kasvoi valtavan iso tammi, niin iso, että sen oksat kurkottivat melkein pilviin asti.
Tammen juurella oli pieni, lämmin pesä. Siellä asuivat parhaat ystävykset: oravanpoikanen Hile ja ketunpoikanen Vale.
Ilta oli jo pitkällä.
Sammakot kurnuttivat kauempana lammella.
Pöllö huhuili hiljaa metsässä.
Tuuli suhisi tammen lehdissä kuin pehmeä iltasatu.
Hile käpertyi pehmeään sammalpetiin ja veti pähkinänkuorista tehdyn peiton päälleen.
Vale haukotteli isosti.
”Hyvää yötä, Hile”, hän sanoi.
”Hyvää yötä”, Hile vastasi.
Mutta…
Hetki kului.
Ja toinenkin.
Ja kolmaskin.
Hile pyöri pedissään.
Vale pyöri pedissään.
”Hile… nukutko?” Vale kuiskasi.
”En”, Hile kuiskasi takaisin.
”Mua ei nukuta yhtään.”
”Ei muakaan.”
He kömpivät ulos pesästä ja istuivat tammen juurelle. Yö oli kirkas ja hiljainen.
Taivas oli täynnä tähtiä.
”Katso!” Hile sanoi ja osoitti taivaalle.
”Tähdet näyttävät ihan kuin ne tuikkisivat meille.”
Vale nosti kuononsa ylös.
”Ehkä ne yrittävät kertoa jotain.”
He katselivat tähtiä pitkään.
Sitten yksi tähti… välähti vähän kirkkaammin kuin muut.
”Huomasitko?” Hile kuiskasi.
”Huomasin!” Vale sanoi.
Tähti tuntui vilkuttavan.
Sitten toinen tähti vilkkui.
Ja kolmas.
Ja pian koko tähtitaivas tuikki kuin valtava valomeri.
”Minusta tuntuu”, Hile sanoi hiljaa, ”että tähdet kutsuvat meitä seikkailuun.”
Vale mietti hetken.
”Sitten meidän varmaan pitää mennä.”
Niin he lähtivät hiipimään metsään.
Yö oli taianomainen.
Kuunvalo valaisi polun hopeisena nauhana.
He kulkivat pehmeän sammalen yli ja suurten kivien ohi.
Yhtäkkiä…
jostain pensaasta kuului pieni kilinä.
”Kuulitko?” Vale kuiskasi.
Hile nyökkäsi.
Pensaasta leijui ulos pieniä valopalloja.
Ne olivat tulikärpäsiä!
Mutta nämä tulikärpäset olivat erityisiä.
Ne loistivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Punaisena.
Sinisenä.
Vihreänä.
Kultaisena.
Tulikärpäset lensivät heidän ympärillään kuin pienet lentävät tähdet.
Yksi niistä pysähtyi Hilen nenän päälle.
”Oho!” Hile kikatti.
Sitten tulikärpäset alkoivat lentää eteenpäin, aivan kuin ne näyttäisivät tietä.
”Katsotaan minne ne menevät!” Vale sanoi.
He seurasivat valopalloja syvemmälle metsään.
Pian he tulivat pienelle aukiolle.
Ja siellä he näkivät jotain aivan ihmeellistä.
Keskellä aukiota kasvoi valtava sieni.
Mutta se ei ollut tavallinen sieni.
Sen lakki hohti pehmeää, sinistä valoa.
Ja sen ympärillä kasvoi kymmeniä pieniä sieniä, jotka loistivat eri väreissä.
”Kuin satulyhtyjä!” Hile ihasteli.
He istuivat suuren sienen viereen.
Yhtäkkiä sieni sanoi rauhallisella äänellä:
”Tervetuloa, pienet seikkailijat.”
Hile ja Vale katsoivat toisiaan.
”Sieni puhui!” Vale kuiskasi.
”Kyllä minä puhun”, sieni sanoi ystävällisesti.
”Yöllä metsän taika herää.”
Sitten sieni heilautti lakkiansa.
Ja tapahtui jotain hassua.
Koko aukio alkoi… leijua!
He nousivat hitaasti ilmaan, aivan kuin sammal olisi muuttunut pehmeäksi pilveksi.
”Me lennämme!” Hile hihkaisi.
He liukuivat hiljaa metsän yläpuolella.
He näkivät:
kuun kimmeltävän järven pinnassa,
siilin kävelevän polulla,
ja pöllön lentävän hiljaa puiden välistä.
Tuuli tuntui lämpimältä ja lempeältä.
Sitten aukio laskeutui takaisin maahan.
”Kiitos vierailusta”, sieni sanoi.
Tulikärpäset alkoivat taas lentää eteenpäin.
Hile ja Vale seurasivat niitä vielä hetken.
Pian he tulivat pienen puron luo.
Puro solisi hiljaa.
Ja puron pinnalla… kellui pieniä tähtien näköisiä valoja.
”Nämä näyttävät ihan taivaalta!” Vale sanoi.
He kurkistivat veteen.
Ja yhtäkkiä he näkivät siellä itsensä, mutta tähtipölyn peittäminä.
”Olemme tähtiseikkailijoita!” Hile sanoi.
He nauroivat ja roiskivat vettä tassuillaan.
Mutta sitten…
yksi tulikärpänen haukotteli.
Toinenkin haukotteli.
Ja kolmaskin.
”Minua alkaa väsyttää”, Vale sanoi.
”Niin minuakin”, Hile vastasi.
Tulikärpäset alkoivat lentää takaisin päin.
He seurasivat niitä hiljaa.
Metsä tuntui nyt rauhallisemmalta.
Unisemmalta.
Pian he tulivat takaisin suuren tammen luo.
Pesä odotti lämpimänä ja pehmeänä.
”Heippa, tähdet”, Hile kuiskasi taivaalle.
”Heippa, seikkailu”, Vale kuiskasi.
He käpertyivät sammalpetiin.
Ja tällä kertaa…
he nukahtivat heti.
Aamulla aurinko paistoi tammen oksien välistä.
Linnut lauloivat.
Hile venytteli.
Vale haukotteli.
”Hile…”
”Niin?”
”Näitkö sinä viime yönä unta?”
Hile mietti hetken.
”Näin. Me seikkailimme metsässä.”
Vale istui ylös.
”Minä näin ihan saman unen!”
He katsoivat toisiaan.
Sitten he katsoivat pesän ovelle.
Siellä, aivan kynnyksellä…
loisti pieni sateenkaaren värinen tulikärpäsen valo.
Hile hymyili.
Vale hymyili.
”Ehkä se ei ollutkaan ihan tavallinen uni”, Hile kuiskasi.
Ja niin Hile ja Vale tiesivät, että joskus…
parhaat seikkailut tapahtuvat silloin, kun silmät menevät kiinni ja mielikuvitus herää.
Ja seuraavana iltana he menivät nukkumaan hyvin innoissaan.
Sillä kuka tiesi,
mihin uniseikkailu heidät seuraavaksi veisi.
Loppu.
