Unen tarina
Kaukana siellä, missä päivän viimeiset valonsäteet sammuvat ja yö alkaa hiljaa levittää pehmeää sinistä peittoaan maailman ylle, on paikka jota harva tuntee. Sitä kutsutaan Unien laaksoksi.
Unien laaksossa ei ole melua eikä kiirettä. Siellä kasvaa korkeita hopeanvärisiä ruohoja, jotka kahisevat lempeästi tuulessa. Pienet valopallot leijuvat ilmassa kuin hitaasti tanssivat tulikärpäset. Ne eivät kuitenkaan ole tulikärpäsiä. Ne ovat unia.
Jokainen uni syntyy siellä.
Kun ilta alkaa saapua ja ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle, Unien laakson keskellä oleva suuri Unipuu alkaa herätä. Sen oksat ovat täynnä pehmeästi hehkuvia silmuja. Jokaisessa silmussa on uusi uni, joka odottaa hetkeään.
Yhdessä pienessä silmussa oli tänä iltana aivan erityinen uni.
Se oli pehmeän sininen, hieman kultaa hohtava, ja sen sisällä leijui hiljaisia kuvia: metsää, jossa sammal on pehmeää, pientä puroa joka solisee, ja ystävällinen kettuperhe joka leikkii kuunvalossa.
Kun yö tuli hieman syvemmäksi, silmu avautui hiljaa.
Pieni uni venytteli itseään ja katsoi ympärilleen.
“Onkohan jo minun vuoroni?” se kuiskasi.
Silloin Unipuun vanha oksa narisi lempeästi.
“On”, sanoi oksa rauhallisella äänellä.
“Tänä yönä sinä matkustat erään lapsen luo.”
Uni alkoi hehkua hieman kirkkaammin. Se oli sekä innoissaan että hieman hermostunut.
“Onko matka pitkä?” uni kysyi.
“Se on juuri sopivan pituinen”, oksa vastasi.
“Mutta matkalla täytyy olla rohkea.”
Uni irrottautui silmustaan ja nousi ilmaan. Se leijui ensin hitaasti Unien laakson yläpuolelle, missä muutkin unet olivat jo lähteneet matkaan.
Jotkut lensivät nopeasti kuin tähdenlennot.
Toiset kulkivat rauhallisesti kuin kevyet pilvet.
Meidän pieni unemme päätti kulkea rauhallisesti.
Se nousi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes laakso jäi pieneksi hopeiseksi paikaksi kauas alle.
Yhtäkkiä vastaan tuli ensimmäinen haaste.
Taivaalla liikkui suuri pilvi nimeltä Ajatusmyrsky. Se oli täynnä päivän kiireitä, unohtuneita kotitehtäviä, kolisevia astioita ja muita päivän ääniä, jotka joskus eksyvät yöhön.
Pilvi pyöri ja murisi.
“Hmm! Kuka siellä lentää?” se jyrisi.
Pieni uni vapisi hieman.
“Minä olen uni”, se sanoi hiljaa.
“Olen matkalla erään lapsen luo.”
Ajatusmyrsky pyöri hetken.
“Silloin sinun täytyy olla hyvin hiljainen”, se sanoi.
“Muuten lapsi alkaa ajatella liikaa eikä nukahda.”
Uni nyökkäsi. Se himmensi hohtoaan vähän ja lipui varovasti pilven ohi. Pilvi murisi vielä hetken, mutta päästi unen kulkemaan.
Kun uni jatkoi matkaa, se saapui tähtien väliin.
Tähdet näkivät sen ja vilkuttivat pienillä valonsäteillään.
“Minne matka?” kysyi yksi kirkas tähti.
“Lapsen uneen”, pieni uni vastasi.
“Tässä vähän vauhtia”, sanoi tähti ja puhalsi kevyen tähtituulen.
Tuuli kantoi unen nopeasti eteenpäin. Se kiiti öisen taivaan halki kuin pehmeä valopallo.
Mutta juuri silloin vastaan tuli toinen vaikeus.
Yksi suuri pöllö lensi yön halki etsimässä hiiriä. Sen siivet olivat suuret ja hiljaiset.
Pöllö huomasi pienen hohtavan unen.
“Mikä tuo on?” pöllö huhuili.
Uni pelästyi ja piiloutui hetkeksi ohuen pilven sisään. Pilvi suojasi sitä kuin pehmeä huopa.
Pöllö katseli hetken ympärilleen, mutta ei löytänyt mitään.
“Liekö vain tähti”, pöllö mutisi ja lensi pois.
Uni kurkisti pilven reunalta.
“Kiitos”, se kuiskasi pilvelle.
Pilvi hymyili ja jatkoi matkaansa.
Nyt maa alkoi näkyä alapuolella. Talojen katot kimaltelivat kuunvalossa. Joissakin ikkunoissa paloi vielä valo, mutta monissa oli jo pimeää.
Se tarkoitti, että lapset olivat menneet nukkumaan.
Uni alkoi laskeutua hitaasti alas.
Mutta vielä oli yksi pieni este.
Eräässä talossa asui pieni poika, jonka luo uni oli matkalla. Poika makasi sängyssään, mutta hän ei vielä aivan nukkunut.
Hän mietti päivän leikkejä, huomista päiväkotia ja sitä, missä hänen lempipehmolelunsa oli.
Kun lapset ajattelevat paljon, unien on vaikea päästä sisään.
Pieni uni leijui ikkunan ulkopuolella ja mietti hetken.
Silloin kuunvalo auttoi.
Kuu kurkisti pilven takaa ja lähetti pitkän hopeisen säteen suoraan pojan ikkunasta sisään.
“Sitä pitkin pääset”, kuu kuiskasi.
Uni kiitti ja liukui säteellä alas kuin liukumäkeä pitkin.
Se kulki hiljaa huoneen halki.
Pehmolelu makasi lattialla.
Kirja oli jäänyt hieman auki pöydälle.
Verhot heiluivat hiljaa.
Poika käänsi kylkeään ja haukotteli.
Se oli merkki.
Uni leijui varovasti aivan pojan lähelle ja kuiskasi pehmeästi:
“Minulla on sinulle tarina.”
Poika huokaisi unissaan.
Uni liukui hänen ajatuksiinsa kuin kevyt höyhen.
Ja silloin kaikki muuttui.
Poika näki unta.
Hän käveli pehmeässä metsässä, jossa sammal oli vihreää ja puro solisi kirkkaana. Kettuperhe juoksi hänen vierellään ja tähdet loistivat puiden lomasta.
Pieni uni oli löytänyt perille.
Ja Unien laaksossa Unipuun oksa hymyili hiljaa, sillä se tiesi, että yksi uni oli taas onnistunut matkassaan.
Ja yön aikana monet muutkin unet lähtivät matkaan — kohti uusia lapsia ja uusia tarinoita.
