Kolme pukkia
Olipa kerran kolme pukkia, jotka asuivat puron varrella pienellä niityllä. Niitty oli heidän kotinsa, ja he tunsivat sen jokaisen kiven, mättään ja mutkan. Keväällä ruoho oli kasvanut nopeasti ja tarjonnut herkullista syötävää, mutta kesän edetessä se oli kulunut lyhyeksi ja kuivemmaksi.
Pukit söivät edelleen joka päivä, mutta he huomasivat kaikki saman asian: ruoho ei enää maistunut entiseen tapaan.
Puron toisella puolella maisema näytti aivan erilaiselta. Siellä aurinko paistoi avoimelle niitylle, ja ruoho kasvoi korkeana ja tiheänä. Tuuli liikutti heinää niin, että se aaltoili kuin vihreä meri.
Pukit katselivat niittyä usein hiljaa.
– Tuolla ruoho on varmasti pehmeää, sanoi pienin pukki eräänä aamuna.
– Ja tuoretta, lisäsi keskimmäinen.
– Sinne meidän täytyy päästä, sanoi suurin pukki, joka tapasi harkita asioita pitkään ennen kuin puhui.
Puron yli johti vanha puusilta. Sen laudat olivat harmaantuneet ajan myötä, ja ne narahtivat jo kevyestäkin askeleesta. Silta näytti tavalliselta, mutta pukit tiesivät, että se ei ollut pelkkä kulkureitti.
Sillan alla asui peikko.
Peikko oli asunut siellä niin kauan, ettei kukaan muistanut, milloin hän oli tullut. Hän piti pimeästä ja kosteasta paikasta puron äärellä. Eniten hän piti hiljaisuudesta. Kun silta pysyi tyhjänä, peikko saattoi loikoilla ja kuunnella veden solinaa.
Mutta jos joku kulki sillan yli, peikko kuuli sen heti.
Ja kun peikko kuuli askeleita, hän ajatteli vain yhtä asiaa: ruokaa.
Eräänä aamuna pukit päättivät, että nyt oli aika lähteä. He tiesivät riskin, mutta he tiesivät myös, että parempi niitty odotti.
Ennen sillalle astumista suurin pukki pysähtyi. Hän kuiskasi muutaman sanan toisille ja odotti, että molemmat nyökkäsivät.
Sitten he lähtivät liikkeelle yksi kerrallaan.
Ensimmäisenä lähti pienin pukki.
Hän astui sillalle varovasti, kokeillen jokaisen laudan ennen kuin siirsi painonsa eteenpäin. Silta narahti hiljaa.
Heti kuului matala ääni sillan alta.
– KUKA KULKEE SILTAANI PITKIN?
Pieni pukki säpsähti, mutta pysähtyi. Hänen sydämensä hakkasi, mutta hän muisti, mitä oli suunniteltu.
– Minä vain, hän vastasi mahdollisimman rauhallisesti. – Olen matkalla syömään ruohoa.
– Minä syön sinut, peikko murahti.
Pukki nielaisi.
– Älä minua syö, hän sanoi. – Minun jälkeeni tulee toinen pukki. Hän on paljon parempi syötäväksi kuin minä.
Peikko jäi miettimään. Vatsan murina voimistui.
– No hyvä on. Mene sitten, peikko sanoi lopulta.
Pieni pukki ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän juoksi sillan yli ja pysähtyi vasta, kun oli turvallisesti toisella puolella.
Hetken kuluttua sillalle astui keskimmäinen pukki.
Hänen askeleensa olivat varmemmat ja silta rytisi jo selvästi kovempaa.
– KUKA KULKEE SILTAANI PITKIN? peikko karjui taas.
– Minä se olen, vastasi pukki. – Olen matkalla niitylle.
– Nyt minä syön sinut! peikko huusi ja nousi lähemmäs.
Keskimmäinen pukki tunsi pelon, mutta ei antanut sen kuulua äänessään.
– Odota, hän sanoi. – Minun jälkeeni tulee vielä kolmas pukki. Hän on kaikkein suurin ja paras syötäväksi.
Peikko mietti hetken, nuolaisi huuliaan ja vetäytyi takaisin varjoihin.
– Mene, hän murahti. – Mutta kolmas jää minulle.
Keskimmäinen pukki kiirehti sillan yli ja huokaisi helpotuksesta.
Lopulta sillalle saapui suurin pukki.
Kun hän astui sillalle, laudat tömähtivät ja koko silta tuntui värähtävän.
Peikko nousi heti esiin.
– HAHAA! hän karjui. – Sinut minä syön!
Suurin pukki pysähtyi sillan keskelle. Hän seisoi tukevasti ja katsoi peikkoa suoraan.
– Et sinä minua syö, hän sanoi.
Peikko hyökkäsi, mutta silloin pukki laski päänsä alas ja puski kaikin voimin.
Peikko horjahti taaksepäin ja yritti tarttua sillan kiviseen reunaan, mutta ote petti. Seuraavassa hetkessä hän putosi sillalta alas puron varteen. Vesi roiskahti ja kivet kolisivat hänen kierähtäessään rantaa pitkin.
Hetken peikko makasi paikallaan, nousi sitten kiireesti ja vilkaisi sillalle. Kun hän näki pukin yhä seisovan tukevasti paikallaan, peikko kääntyi ja pakeni metsään niin nopeasti kuin pääsi.
Hiljaisuus palasi sillalle.
Suurin pukki ylitti sillan rauhallisesti. Pian kaikki kolme pukkia söivät yhdessä vihreällä niityllä. Ruoho oli pehmeää, tuoretta ja juuri niin hyvää kuin he olivat toivoneet.
Ja siitä päivästä lähtien sillalla kuljettiin rauhassa.
Sen pituinen se.
